Olen Liisa, 27-vuotias kaupunkilaissinkku. SINKKU. Inhoan sitä sanaa, olen aina inhonnut. Pitäisiköhän siis sanoa, että yksineläjä.
Sinkkuus on oma syyni. Ja valintani. Teini-ikäisenä seurustelin paljon ja vakavasti, mutta aikuisikä on ollut miesten suhteen täynnä pettymyksiä. Eniten olen pettynyt itseeni: miksi en ole pystynyt muodostamaan vakavaa parisuhdetta, vaikka kaikki ympärilläni tuntuvat pariutuvan? En ole koskaan edes asunut miehen kanssa!
Olen mielestäni viehättävä ja tulen loistavasti toimeen omillani. Sosiaalisuus ja hauskuus ovat hyveitäni. Minulle on monesti sanottu, että ottajia on varmasti liiankin kanssa. Olenko sitten liiankin itsenäinen ja vahva? Pelottaako sellainen miehiä? Ja jos pelottaa niin haluaisinko edes sellaisen miehen?
MITÄ MINÄ ITSE OIKEIN PELKÄÄN? Oman perheen perustaminen on aina ollut minulle itsestäänselvyys ja ajattelin aina olevani jo 25-vuotiaana naimisissa oleva perheenäiti.
Olen joutunut pettymään monesti ja sisälläni on lukko. Toisinaan pelkään, että rakastuminen ja luottaminen on jo kohdallani mahdotonta. Tykkään heittäytyä, mutta samalla ajatus toisen menettämisestä kummittelee mielessä niin, että minusta tulee epävarma. Toisaalta minua ahdistaa ja pelottaa, jos joku on minua kohtaan "liian kiltti ja hyvä". Ei pidä käsittää väärin: en ole tavannut pelkkiä kusipäitä vaan varsin hyviäkin miehiä. Ilmeisesti sisimmässäni siis kuitenkin epäilen kaikkia, ja olen huomannut ahdistuvani todella helposti.
Onneksi satunnaiset perhoset vatsassa ovat osoittaneet, että pystyn vielä tuntemaan ihaniakin tunteita. En halua kyynistyä, muuttua marttyyriksi ja kadottaa kykyäni rakastaa. Omista epävarmuuksista olisi pakko päästä eroon. En ole pitkään aikaan käynyt treffeillä, mutta nyt olisi varmaan aika aloittaa tapailut.
Olenko ainoa, joka painii tällaisten ajatusten ja ahdistusten kimpussa? Pliis kertokaa, että teitä on muitakin!
Meitä on muitakin! Voisin kuvata itseäni seuraavin, ehkä jo hieman tutuin sanoin: Olen Emma, 28-vuotias kaupunkilaissinkku. Tätä nykyä ajattelen, että sinkkuus on lähinnä ollut oma valintani, olen ronkeli miesten suhteen ja jos hiuskarvat eivät sojota juuri oikeaan suuntaan päässä tai kengät ovat väärän väriset, lopahtaa kiinnostukseni samantien. Pettynyt olen myös monesti ja kerran saanut turpiini sen verran pahasti, että sitoutuminen on ollut sen jälkeen vaikeaa. Tuttuja ovat myös lausahdukset: "miehet vaan pelästyy sua kun oot niin kiva ja nätti" tai "kai niitä baarissakin on sun perässä jonoksi asti". Oikeasti en edes muista edellistä kertaa, kun joku olisi lähestynyt minua baarissa tai missään muuallakaan.
VastaaPoistaTämän tilityksen myötä jään erittäin suurella mielenkiinnolla seuraamaan projektiasi :D
-Emma
Hei Emma, sielunsisko! Ihanaa että löysit blogini! :D
PoistaSun tekstisi on kuin suoraan omasta kynästäni. Mä olen myös ajatellut, että sinkkuus on valinta, mutta kyllä suoraan sanottuna kirpaisee, kun ystävät ympäriltä pariutuvat. Olisi niin ihanaa kun voisi kävellä jonkun kanssa kaupungilla käsi kädessä, tehdä viikonloppusuunnitelmia ja käpertyä turvalliseen kainaloon joka ilta katsomaan puoli ysin uutiset. Jakaa siis elämä ja arki!
Mietin myös paljon, että miksi toiset kohtaavat niin "helposti" kumppaninsa? Moni ystäväni on seurustellut koko elämänsä ja hyppinyt suhteesta toiseen. Mutta toisaalta en tiedä olisinko halunnut sellaistakaan. Yksin vietetyt vuodet ovat opettaneet paljon niin hyvässä kuin pahassa. Ja jos pitää hyviä puolia tästä sinkkuilusta hakea, niin ainakin minusta on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen :)